Syvien kysymysten ytimessä

Marja-Liisa Laapio, päihdesensitiivisen surutyön verkoston jäsen

Ikääntyvien päihdetyön ydin on ihmisen kohtaamisessa. Erityisesti pitkään päihteiden varjossa eläneen ikääntyneen kohdalla pinnalle nousevat ihmisarvoon ja olemassaolon oikeutukseen liittyvät kysymykset eli elämän syvät kysymykset.

Elämänkulun loppupuolella elämäntavan rosoisuus, toistuvasti torjutuksi tuleminen sekä syrjäytyminen lähiomaisten osallisuudesta heikentävät käsitystä ihmisarvosta. Olemassaolon oikeutukselle ja ihmisarvoiselle elämälle etsitään vastauksia, jotka eivät enää näytä löytyvän pullon avulla.

Kelpaamattomuuden tunne nostaa pintaan yhä uudelleen elämän syvät kysymykset, jotka eivät enää suostu pysymään piilossa, vaan pompahtavat pintaan kuin veden syvyyksiin painettu pullon korkki. Ahdingossaan ihminen tarvitsee vahvistusta oikeudestaan elää omaa elämäänsä ja kuulua maailmaan itsensä näköisenä.

Tämän ymmärtääkseen, hän tarvitsee keskustelukumppanin, joka näkee hänet yksilönä (integriteetti), ymmärtää häntä ja hänen elämäntapaansa (empatia) sekä välittää hänestä arvokkaana ihmisenä (altruismi).

Kristillisen kasvatusperinteen takia ikääntyneen näyttää olevan luontevampaa käsitellä elämän syvinä kysymyksinä myös hengellisiä kysymyksiä, kuin nuorempien sukupolvien. Nuoruudessaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen sekä Raamatun tekstien ulkolukuun tottuneelle ikääntyneelle on luontevaa käsitellä hengellisiä kysymyksiä ja etsiytyä keskusteluun seurakunnan työntekijän kanssa.

Joskus liikkeelle lähdetään suoraan ja joskus diakoniatyöntekijänkin kanssa tunnustellen. Esimerkiksi "yks mun uskovainen sukulainen" * argumentilla, jonka kokenut työntekijä osaa tulkita johdatteluksi omien hengellisten kysymysten pariin.

Käytännössä sielunhoidollinen keskustelu on usein temaattisesti sanatonta, arkisten huolien kiireetöntä kuuntelua. Pilketyöntekijän sanoin sen päällimmäisen huolen kuulemista, minkä hän ilmoille heittää. Keskusteluun antautumista ei tarvitse pelätä tai jännittää, sillä sen sielunhoidollinen merkitys syntyy enemmänkin ihmisen kohtaamisesta, ajasta ja läsnäolosta kuin teologisen viisaista sanoista.

Tärkeintä on Ihmisen kohtaaminen, sillä ilman kohtaamista ei tapahdu mitään, kuten kokenut diakoniatyöntekijä sielunhoidollista keskustelua kuvaa. Ja hän jatkaa, että on hyvä, jos on jotain, joka koskettaa ihmistä.

Hektinen elämäntapabisnes antaa huonosti vastauksia elämän syviin kysymyksiin. Pahinta näyttää olevan, että jää ilman juuri sitä mitä eniten elämänkulun loppupuolella kaipaa eli aikaa ja läsnäoloa. Joskus ahdistavien asioiden avautuminen voi vaatia turhalta tuntuvia tapaamisia, sillä kysymykset prosessoituvat usein tapaamisen jälkeen. Ihmisen aito kuunteleminen auttaa tunnistamaan omat kyvyt kohdata elämän syvät kysymykset. Samoin kuin sen, milloin ikääntynyt tarvitsee sielunhoidon ammattilaisten keskusteluapua tai terapiaa.

Kuuntelevassa syvien kysymysten käsittelyssä edetään viivytellen. Varotaan moralisointia, vaatimusten esittämistä, valmiiden ratkaisujen tyrkyttämistä sekä ikääntyneelle vierasta tapaa käsitellä asioitaan. Kohtaamisen ja ihmiseen keskittymisen lisäksi tarvitaan rohkeutta, empatiaa, dialogia sekä vertaistuen merkityksen ymmärtämistä. Ihmisten välistä luottamusta sekä tilanneherkkyyttä oivaltaa, millaisia ihmissuhteita päihdeongelmista kärsivä ikääntynyt on valmis solmimaan. Onko hän esimerkiksi valmis ottamaan yhteyttä kadoksissa olleisiin aikuisiin lapsiinsa tai muihin sukulaisiinsa? Vai onko kysymys siitä, että hänellä ei ole lähiomaisia?

Syvien kysymysten kanssa työtä tekevä diakoniatyöntekijä kertoo:

En tiedä, ymmärränkö vieläkään, mutta sujuvasti puhun. Parannuksen teko ei ole sielunhoitoa. Sopivasti dementoituneella ei ole valmiuksia puhua. Hyvän olon välittäminen läsnäololla, koskettelulla sen sijaan on.

Dementoitunut ei voi olla vastuussa puheistaan. Niiden yli tulee nähdä ja pitää tyytyä vähempään.

Iso möreä-ääninen mies katsoo silmiin sairaalan sängystä ja sanoo: "Minä kuolen tähän". En muista mitä siihen sanoin, mutta jotenkin tuli viitattua tähän Vapahtajan armahdukseen. Mies katsoi silmät lasittuneina ja pusersi kädestä ja sanoi: "Niinhän se on luvannu". Tuntui siltä, että enempää ei tarvittu.

Otetaanko yhteyttä tyttäriin? Mies sanoi, ettei tarvinnut. Ja totesi, että "kyllähän ne tulis, jos ne tietäis, että minä olen täällä". Hänen kuolemansa jälkeen paljastui, että tyttäriä ei ollut olemassakaan. Mielikuvatyttäret toivat lohtua.

Lähdekirjallisuus:

Kanerva Eva (2011) Onko elämällä väliä? Puhutaan elämän tarkoituksista. PS Kustannus. Helsinki.

* Kursiivilla kirjoitetut argumentit ovat peräisin "Liika on aina liikaa – ikääntyminen ja alkoholi" -hankkeen (2006 - 2007) aikana kerätystä haastatteluaineistosta.